Näyttelyn teoksia yhdistää toisiinsa ajatukset erilaisista muistijäljistä. Olen ajatellut eri tapahtumista tai asioista jääviä jälkiä joko eräänlaisina muistomerkkeinä menneisyydelle tai sitten jälkeä, tahrana yrityksistä pyyhkiä pois tapahtunutta.

Teoksissani olen käsitellyt kodin ja ruumiin muistia, sellaisten sanojen tai tekojen vaikutuksia joilla näin jälkeenpäin ei ollut edes merkitystä. Jokaisen ihmisen muisti tai todellisuus on kuitenkin ”yhtä oikea” ja samoista tapahtumista, muistoista rakentuu jokaiselle eri tavalla fragmentoitunut kuva. Välillä minusta on vaikea ymmärtää, miksi jotkut tapahtumista vain katoavat ja toiset jäävät vaikuttamaan, kuin pienet arvet iholla, joiden syitä ei edes kunnolla muista.

Teoksen ”Sotien jälkeen syntyy enemmän poikia” voi ymmärtää kollektiivisen muistin osoituksena. Hämmästyksekseni luin syntyvyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta kyseisen väittämän tosiasiana. Kantaako yksi kansa kokonaisuudessaan sodan muistoa niin kauan, että sodassa kaatuneet miehet saadaan korvattua uusilla? Tšetšenian kaltaisilla sodan runtelemilla alueilla syntyvyys on korkea, mutta minkälaisten vaihtoehtojen edessä näillä lapsilla on mahdollisuus kasvaa. Ja ympäristöstä huolimatta, miten voi varmistaa, ettei itse kasvattaisi tappajaa, jos ihmisellä luonnostaan on kyky äärimmäiseen pahuuteen.

Teoksien ”Atlantis”, ”Andamaanit” ja ”Nikkobaarit ” syntyyn vaikutti hyökyaallon jälkeinen uutisointi. Atlantis teemaa, onnellisen saarivaltion katoamista jäljettömiin, olin ajatellut jo aikaisemmin. Onko Atlantis vain taru, Platonin keksimä myytti, vai onko se Andamaanin ja Nikkobaarin tapainen suljettu saariryhmä, juuri sellainen onnellinen saarivaltio - paikka, josta en tiedä juuri mitään. Se voisi yhtä hyvin olla Atlantis, mutta Andamaanin ja Nikkobaarin sijainnin voi kuitenkin näyttää tarkasti kartalta ja hyökyaallon tiedetään tarkasti huuhtoneen niiden yli.

Hanna Jaanisoo
e-mail: hannasoo@hotmail.com