Telttakauden alkuun sijoittuva näyttely esittelee kolme liikkuvan kuvan installaatioita.
Teoksien lähtökohtana on ollut tila, jonne ihminen toisinaan sulkeutuu vaelluksellaan.
Tila on esitetty konkreettisesti telttana, mutta se voidaan käsittää myös vertauskuvallisemmin, mielentilana.

Videolle ja filmille on taltioitu erilaisia kuvitteellisia tilanteita, joista osaan on hakeuduttu omasta tahdosta, osaan jouduttu pakon edessä.
Ihmistä on kuvattu pakolaisena, joka alati hakee varsinaista paikkaansa.
Liikkeellepanevana voimana on saattanut olla poliittinen tilanne, sisäinen pakko tai vain halu vetäytyä omiin oloihin.

Näyttelyssä liikkuvaa kuvaa on yhdistetty muuhun materiaaliin.

Nimikkoteos Yhden hengen teltta on muodoltaan tragedia, jossa voi käydä huonosti.

Mykässä filmissä filmiluuppi on projisoitu säilyketölkistä ponnahtaneeseen vieteriukkoon.
Puhetta ei kuulu, mutta tölkin kansi näyttää muodostavan sädekehän kunkin puhujan ympärille.
Leiriin on kuvattu telttaryhmiä yläperspektiivistä ja varjoteatterina toteutettuja sisäkuvia.
Pääkallomotiivi kuului varhaisten elokuvaesitysten suosikkikuvastoon.
Myös videokameran historia on väkivaltainen; alun perin se kehitettiin sotilaallisiin tarkoituksiin ohjuksen kärkeen.

”Yhden hengen teltta” on esitys leirielämästä, jossa ”telttailun” kautta tutkitaan nomadismin, väkivallan, kanssakäymisen ja sen puuttumisen muotoja.