Kesällä 07 osallistuin muutamaan näyttelyyn missä ilmastonmuutos oli meidän lähtökohtamme.
Ja ympäristöongelmat eivät ole minulle mitään uutta. Lapsena näin puhdasta kuplalevää saariston kirkkaassa vedessä, tänä päivänä vesi on vihreän levän peittämää ja läpinäkymätöntä, täynnä sinilevää ja muuta moskaa. Pitkät kuivat kaudet polttavat metsiä, ja tappavat runsaasti puita. Talvet ovat melko lumettomia. Vaikka en suunnittele mitään kannanottoja joiden pitäisi olla näkyvissä maalauksissani, ne ilmestyvät niihin kuitenkin.

Musiikki on myös mukana jossain taustalla. Kun viime aikoina olen maalannut olen kuunnellut paljon Johannes Ockeghemia ja muita säveltäjiä, jotka sävelsivät musiikkinsa aikana kun keskiaika muuttui renessanssiksi. Led Zeppelin on myös ollut hyvää ja suggestiivista seuraa ateljeessani.

Miehekkyys ja naisellisuus ja näiden toisiinsa kietoutunut yhdessäolon kohtalo on ilmeisesti jotain mihin yhä uudelleen palaan, ei osana keskustelua kumpi on uhri ja kumpi on sika, vaan lähinnä kohtalotovereina tässä turbulenssissa… yritän miettiä, olenko koskaan todella istunut alas päättäväisesti miettimään jotain tiettyä aihetta, mitä minun pitäisi käsitellä maalauksissani, niin kuin esim. värin ja muodon suhdetta. Edelleen on niin, että sisäiselle valkokankaalleni ilmestyy eideettisiä visioita joita toteutan, ja vasta myöhemmin alan ymmärtää, mistä on kysymys, kun suhteutan niitä asioihin jotka liikkuvat minun ajatusmaailmassani.

Jos katsoo vähän maailmantilannetta ei ole kummallista jos tulee mieleen ajatuksia pahuudesta. Olen sitä mieltä, että pahuus on pikemminkin linkkinä patologisessa kausaliteetissa kun ontologisena ongelmana. Jos halutaan puhua Luciferista ja pahoista ihmisistä, niin ok minun puolesta, muuta luulen että pahan ongelma ja sen juuret ovat lähinnä löydettävissä vaikean narsismin ja paranoian patologiasta. Albert Camus kirjoitti jo 1951 ”Meidän aikamme on tietoisen, täydellisen rikoksen aikaa. Meidän rikollisemme eivät ole mitään suojattomia lapsia jotka elävät rakkaudellisen anteeksiannon toivossa. He ovat päinvastoin täysin aikuisia ja heidän käytössään on alibi mitä kukaan ei voi mitätöidä : filosofia, mikä voi palvella mitä tahansa, mikä jopa voi taikoa murhaajista tuomareita.” Raivostunut, loukattu ja epätoivoinen kapteeni Ahab manipuloi muita mukaan taistelemaan valkoista valasta vastaan, hän haluaa että hänen tavoitteestaan tulisi myös heidän tavoitteensa. Hänen kaltaisiaan on, ja se on aina ollut tavallista meidän maailmassamme. Mutta on olemassa toinen enemmän ”smooth operator ”tyyppi , nimittäin THE SMART ONE. Vähän karrikoitu versio tästä tyypistä on hän, joka ahmii kaiken itselleen, ja on heittänyt kaiken sellaisen sentimentaalisen roskan, kuten moraali ja ideologiat, pönttöön. Hymyilevillä silmillään ja kiiltävillä huulillaan hän seisoo ja katsoo nautiskellen sitä mahdollisuuksien merta, minkä hän on ominut itselleen. Missä hän pian aikoo piehtaroida, koska hänellä on siihen OIKEUS, ja mitään rajoja ei enää ole olemassa.

Tehokkaasti hän mitätöi niitä, jotka kritisoivat häntä, ja sitä orjamoraalia mistä he ovat lainanneet etiikkansa ja vihaiset argumenttinsa. Mutta toisaalta nämä oikeamieliset kriitikot yleensä näkevät itsensä totuuden apostoleina ja suovat itselleen oikeuden lähettää The Smart One ja hänen kumppaninsa niihin häpeällisiin uuneihin jotka kerran rakennettiin tällaista toimintaa varten. Tällainen ”me” ja ”he” polarisointi on tuskin toivottavaa. Kaikissa liikkeissä on yleensä sisäänrakennettu se Sjigailovin oppi mistä Dostojevski puhui; jossain vaiheessa tyrannia esittää sikapärstänsä. Ainoa toivo mikä minulle tulee mieleen, on se vaientamaton lapsi, joka uskaltaa sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita, vaikka tämä rohkea teko voi olla usein hengenvaarallinen. Tämä lapsi ainakin pitää heiluria liikkeessä.

Michael Rahikainen
www.environmentalart.net/natur/mikkecv.htm

aloitussivulle
tillbaka
HOME